|
Päätöksenteko EU:ssa ei aina aukea ulkopuolisille; kieli on byrokraattista eikä systeemi ehkä avaudu helpolla edes päätöksentekijöille jäsenmaissa, saati sitten kansalaisille, joilla on oikeus tietää mistä ja miksi päätetään ja kuka päättää.
Päätöksenteon yksi merkittävä osapuoli ovat lobbaajat. On sinänsä hyväksyttävää ja oikein, että eri tahojen, kuten kansalaisjärjestöjen ja teollisuuden edustajat saavat tuoda päättäjien tietoon näkökulmansa käsiteltävistä asioista. Lobbauksella pitäisi kuitenkin olla selkeät säännöt, jotta sekä parlamentaarikot että kansalaiset tietäisivät kuka on kenenkin asialla, ja kenen rahoilla. Euroopan parlamenttiin akkreditoituneita lobbareita, joilla on taloon vapaa pääsy, on 7 kappaletta jokaista meppiä kohden. Valtaosa heistä on teollisuuden ja yritysmaailman palveluksessa.
Lobbauksen nykyinen perusongelma on, että raha ratkaisee liikaa. Varakkaat tahot, käytännössä suuret yritykset, pystyvät tarjoamaan lounaita ja illallisia ja myös palkkaamaan useita lobbareita tapaamaan päättäjiä yksitellen, henkilökohtaisesti. Ammattiliitot, kuluttaja- ja ympäristöjärjestöt sen sijaan joutuvat turvautumaan pääasiassa sähköpostiin.
Yhdysvalloissa lainsäädäntö velvoittaa lobbareita julkaisemaan rahoittajansa, toimeksiantajansa ja ne lakiehdotukset, joihin he pyrkivät vaikuttamaan. EU:ssa tällaisia säädöksiä ei ole, vaikka Brysselissä on lobbaajia melkein yhtä paljon kuin Washingtonissa. Esimerkiksi joidenkin potilasjärjestöinä esiintyvien tahojen epäillään olevan todellisuudessa lääketeollisuuden asialla. Kemikaalilainsäädäntöä käsiteltäessä minullekin ympäristövaliokunnan varapuheenjohtajana tuli pienyritysten nimissä viestejä, joiden linja oli aivan sama kuin kemian suuryritysten. Olisi mielenkiintoista tietää, kuka tätäkin oikeasti rahoitti.
* Omalta osaltani yritän tuoda lobbauksen todellisuutta päivänvaloon julkaisemalla
nettisivullani listan kaikista aterioista, jotka syön jonkun toisen laskuun.
Alkuun
|
