Kysyi parturilta sika
Vihreän Langan kolumni 20.10.00
Kysyi parturilta sika, missä on vika, kun ei ole
tukkaa, ei nukan nukkaa. Luulen, ettet arvaa, että
viisi partakarvaa riitti peruukiksi. Tämä oiva
niksi, jonka parturi keksi, teki sian niin
onnelliseksi.
Tätä Kirsi Kunnaksen lastenlorua olen usein
ladellut, kun tv- tai radiohaastattelija pyytää
ääninäytettä. Kohta itselläni ei ole tukkaa, ei
nukan nukkaa. Syöpäkasvain, joka minulta leikattiin
elokuun lopulla, osoittautui patologin tutkimuksessa
erityisen ilkeän sorttiseksi. Vaikka mikään ei
sinänsä viittaa siihen, että tauti olisi levinnyt,
minulle annetaan varmuuden vuoksi tujakoita
sytostaatteja. Tukka lähtee kolmen viikon kuluttua
ensimmäisestä annoksesta. Laskettu aika on
marraskuun kuudes.
Kun kuulin tämän, purskahdin nauruun. Sitten alkoi
tuntua, että elän surrealistista elokuvaa. Karmeaa,
mutta samalla hillittömän mielenkiintoista. Pelkään
sytostaatteja, mutta samalla aloin heti
malttamattomasti odottaa lääkityksen alkamista. Myös
leikkausta pelkäsin, mutta samalla kiihkeästi
halusin siihen niin pian kuin suinkin. Lääkäri
lohdutteli, että nykyään saa hyvin aidon näköisiä
peruukkeja. Päätin hankkia hauskan uuden tukan,
otetaan ilo irti siitä mistä saa. Veljeni ja
nuoremman tyttäreni kanssa olemme valitettavasti
toistaiseksi löytäneet vain konservatiivisia
malleja, joita en kelpuuta. Ehkä käärin pääni
värikkääseen huiviin, ehkä
virkkaan vekkulin pipon.
Linnan juhlia varten olen jo varannut vuokraamosta
tukan, joka ainakaan ei muistuta omaani, enempää en
kerro etukäteen. Jos löydän arkiperuukin, jonka
hyväksyn, siitä on käytännöllistä etua. Töihin
pyöräillessä voi panna peruukin samaan kassiin kuin
virkapuvun. Perillä ei huolta föönaamisesta, senkun
pyyhitään kaljusta hiet ja kuontalo päähän. Kaljulla
voi leikitellä, siihen voi vaikka tatuoida jotain
hauskaa, uusi tukkahan peittää sen (luultavasti)
aikanaan. Marraskuun loppupuolella Haagissa on
tärkeä ilmastokonferenssi, silloin minun pitäisi jo
olla kalju. Mitä jos tatuoisin kaljuun: Stop the
Climate Change?
Sain yhdeltä ystävältä sympaattisen kirjan aiheesta
miten syöpää tai muuta vakavaa tautia sairastava voi
itse vaikuttaa paranemiseensa. Kirjoittaja,
syöpäkirurgi, kertoo tokaisseensa hassuja vaatteita
käyttävälle naispotilaalleen: Te paranette, ei
itseään kunnioittava syöpä viihdy tuon näköisessä
tyypissä. Potilas parani. Minäkin voin ruveta
pitämään syöpää pilkkanani. Tuskin nauru ainakaan
ikää lyhentää. Puhuin veljeni kanssa sytostaattien
aiheuttamasta pahoinvoinnista, arvelin sen olevan
yksilöllistä. Veljeni sanoi: "Sitten saadaan tietää,
millainen sytostaattipää meillä on." Viinapää meillä
molemmilla onkin huono.
Mieheni pohdiskeli, että nyt tarvittaisiin pieniä
nanokoneita, jotka voi panna mäyräkoiran tavoin
kulkemaan verisuonissani etsimään syöpäsoluja.
(Nanokone on fyysikkojen ja insinöörien visio,
pikkuruinen vekotin, jonka osat olisivat kooltaan
muutaman atomin verran.) Päätin kuvitella
sytostaatit nanomäyräkoiriksi, jotka koluavat
verisuoneni ja nuuhkivat mahdollisesti piilossa
lymyäviä syöpäsoluja napaten ne hampaisiinsa.
Pyydän anteeksi, että kirjoitin jo toisen kerran
syövästä, se nyt vain sattuu kiinnostamaan juuri
nyt, mitenkään väheksymättä esimerkiksi
ilmastonmuutosta, ympäristöveroja, globaalia
tulonjakoa tai kunnallisvaaleja. Toivottavasti ensi
kerralla haluan jo kirjoittaa muusta.
|